perjantai 29. heinäkuuta 2011

Tilaus englannista

Teinpä sitten elämäni ensimmäisen kakkutarviketilauksen "Have Your cake and Eat It":sta. Tarkoituksenani on pääasiassa käyttää näitä nyt sen suunnittelemani hääkakun tekemiseen. Saa nähdä saanko aikaiseksi sellaisen mistä haaveilen.

Tilaus sisälsi vihreää ja valkoista sokerimassaa, kaulimen, vihreää elintarvikeväriä, puuteriväriä, helminauhamuotin sekä muutama koko liljamuotteja. Niin ja arabikumia purkki, mutta sitä en ajatellut käyttää kakkuun ;)

Nopea oli toimitus, sillä tilaus lähti tiistaina ja toimitus oli perjantaina. Tosin tilaus olisi  lähtenyt jo viikkoa aiemmin, mutta silloin ei maksaminen onnistunut millään ja sitten tulikin eteen oma viikon reissu. Samainen reissu on pitänyt tämän bloginkin hiljaisena.
Nyt lähden tekemään kakkupohjaa ja lisäilen kuvia sitä mukaan kun kakun valmistus etenee.. tai ehkä vasta lopputuloksesta. Jos siitäkään, sikäli mikäli siis se onnistuu lainkaan.. Onneksi on suunnitelma B, mikäli tämä ei onnistu. Ja ainahan kakun voi vaikka tilatakin..

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Ankat, keräily ja niitä rajanvetoja


Minä olen addikti, Ankka-addikti. Näitä on vaan pakko saada. Olen kerännyt näitä jo vuosia, niinkuin kuvasta näkyy, enkä vain osaa lopettaa. Aina tulee uusia, kustantamo kehittää uusia sivusarjoja ja lisää kerättävää.Vaan missä menee raja? Kun minulla on jo melkein kaikki, niin voinko noin vain lopettaa joskus? Pakkohan sitä kai olisi, eihän kukaan oikeasti tee mitään noin monella taskukirjalla tai lehdellä ja jossain vaiheessa tulee jo säilytysmahdollisuuksien rajat vastaan. Mutta mikä on oikea määrä? Lopetanko kun tulee numero 400, vai 500.. entä erikoisnumerot? Koska minulla on "kaikki"? Yritän perustella keräilyäni ties millä verukkeilla: "muutkin keräävät hulluja juttuja", "tällä rahalla toiset polttavat tupakkaa", jne. Mutta onko tähän mitään perusteita, onko edes turha keksiä mitään verukkeita?

Naurettavinta tässä on se, että minä "muistan" kaikki lukemani jutut. Voin ostaa uuden ankan katselemalla sivuja, sillä muistan kyllä onko minulla jo kyseinen juttu hyllyssäni vai ei. Mutta voi sitä tärkeiden juttujen määrää mikä päässäni EI pysy! Näinkö siis minä priorisoin ajatuksiani? Että ankkatarinat pysyvät mielessäni, mutta oikeasti elämässä tärkeät asiat eivät pysy? Ja kun laiton näitä "kirjojani" uuteen hyllyynsä sain "kä-kääk"-reaktion huomatessani, että yksi on hukassa! Niinkuin se olisi tärkeäkin asia. Mutta kun se on Ankka. *voi nolo!*

Toisaalta, minä tosiaan iloitsen jokaisesta ankastani. Luen niitä uudelleen, vaikka tarinat muistankin. Niitä lukiessani suljen ulkopuolelle kaiken muun ja elän Ankkalinnassa. Halutessani voin lukea koko tuplataskarin kerralla tajuamatta ulkomaailmasta mitään. Ei luonnollisestikaan pelkästään positiivinen asia, mutta toisaalta välillä on aika hienoa päästä matkalle mielikuvitusmaailmaan vaikka oma mittari lähenteleekin jo keski-ikää. Ei ole aikuisen ihmisen elämä aina niin auvoista, etteikö pieni hetki ihan muissa maisemissa tekisi terää, vaikka se olisikin sitten vain matka oman mielikuvitusmaailman sisällä. Toiset joogaa, meditoi tai tekee muita harjoituksia, minä pakenen Ankkalinnaan :) Se kai sallittaneen?

Jos joku on keksinyt ratkaisun siihen, milloin tai mihin keräily on hyvä lopettaa, saa kyllä vinkkejä antaa. Vaikka tuo toinen hamsteri on tämänkin pakkomielteen suhteen ollut hyvin ymmärtäväinen, niin rajansa varmaan silläkin. Ja varmaankin sitä omaa muistikapasiteettiakin voisi vapauttaa hieman oleellisempiin asioihin, vaikka olenkin ulkoistanut osan muististani pieneen kävelevään muistitikkuuni :)

päivän turhatieto: Aku Ankan taskukirjoja on tähän mennessä ilmestynyt 375kpl, erikoisnumeroita 11kpl ja teemanumeroita 25kpl (taskaritietokanta)

lauantai 16. heinäkuuta 2011

Projekteja ja rajanvetoja

Tässä talossa tuntuu nyt olevan jos jonkinlaista projektia käynnissä. Sen lisäksi, että tällä vähän remontoidaan, niin samaan syssyyn pistetään sitten vähän jokaista huonetta uusiksi. Asukkaat vaihtavat huoneita ja huonekalut sitten samaten. Yläkerrasta alakertaan ja välillä ulkorakennukseen asti. Ja projekti ei kun leviää ja tarttuu kuin pahin syysflunssa. Joka ainoasta huoneesta löytyy vähän jotain laitettavaa. Kaikki paikat ovat täynnä kasseja, pusseja, nyssyköitä ja laatikoita. Ja jokainen kätkö käydään läpi ja aarteet arvioidaan.

Me olemme pikkuisen hamstereita. Kumpikaan ei kerää ihan samoja tavaroita kuin toinen, mutta eipä ole varaa sanoa toisen hamstrauksista, kun on itsellä oma jemma kaapissa. Mutta kun niitä kaikkia voi tarvita joskus. Tai sitten ei. Nyt on koitettua löytää hieman järkeä pahimpiin hamstrauksiin. Että ihan kaikkea ei olisi aivan pakko säästää. Tilannetta hankaloittaa se, että kun molemmat on pikkuisen tuohon käsityöläisyyteen kallellaan ja kaikenlaisia vuosikausia marinoituja tavaroita oikeasti välillä jalostuu jos miten hienoiksi käyttöesineiksi, niin poisheittämisen kynnys on korkealla. Kun sanonta "tätä voi joskus tarvita" on oikeasti tullut todistetuksi moneen kertaan.

Mutta sitten sen rajan vetämisen kanssa. Minulla on tapana säilyttää kaikenlaisia pahvilaatikoita, kauniita kasseja, pakkausmateriaaleja, nyörejä ja muita postitus- ja lahjapakkaamiseen tarvittavia tavaroita. Niitä tarvitaan ja niitä käytetään. Kankaistakin tulee käytettyä välillä niitä kaikkein kamalimpiakin. Ellei muuhun niin vaikka naamiasvaatteisiin tai maalaussuojaksi. Samaten hamstraan kaikenlaista mistä voisi askarrella jotain tai tehdä vaikka kortteja. Nämä kaikki mahtuvat vielä suht pieneen tilaan. Hieman enemmän tilaa vievät minun "tämän pistän ihan kohta myyntiin"-tavarat, joita oikeasti on tällä hetkellä liikaa, mutta myyminen tuntuu jotenkin just nyt hirmu raskaalta ja työläältä...

Mutta sitten - kun meillä on huonekalujakin vähintäin yhden kaksion verran varastossa. Nyt ne ovat remontin alla vielä lisääntyneet yhden sohvakaluston verran. Mutta kun niitäkin voi tarvita, jos vaikka pitää äkkiä kalustaa joku asunto jossain, tai lainata jollekin, tai tarjota isommille neidelle hätämajoitusta tai lisähuonekaluja. Tai tulee pitkäaikaisvieraita. *huoh* Ne ovat jo kertakaikkiaan liikaa. Ja silti - tänään kannoin kotiin ihanan, vanhan, kertakaikkista kunnostusta vaativan pienen laatikollisen pöydän. Jälleen yksi projekti lisää. Huonekalujen läjässä odottaa jo aikaa parempaa kaksi ihanaa vanhaa 50-luvun nojatuolia, joista toinen on jo puuosille asti purettu odottamassa uusia kuoria. Ja niille on ruokasalin nurkassa paikkakin jo valmiina. Mutta kun niiden laittaminen vaatisi hieman aikaa ja rahaa, ja koko talo on jo valmiiksi hyrskyn myrskyn remontin ja muun sortteeraamisen keskellä. Että kyseisiä aineksia, eli sen enempää aikaa kuin rahaakaan ei ylimääräisiin ole. Ja sitten kannan yhden "ihanan" projektin taloon lisää. *huoh*

No - onhan tässä tietysti muutakin projektia kuin tämä talo. Olen tuon toisen, aikaste ihanan hamsterin kanssa menossa alkusyksystä naimisiin ja kuten kuvaan kuuluu, täytyy siihenkin kaikki pyrkiä tekemään itse. Tietysti! Mutta äkkiähän sitä nyt parissa kuukaudessa pistetään pystyyn sadan hengen häät - vai mitä? Ja on tässä ennenkin järjetetty jos jonkinlaisia kekkereitä. Kuukausi ennen häitä isännöidään pikkuisia musiikkifestareita ja sitten niiden ja häiden välissä tuo toinen hamsteri käy hiukan maailmalla kilpailemassa maailmanmestaruuksista samalla kun minä aloitan projektiluontoisen (luonnollisesti!) työn. Onneksi ei olla pahasti stressaavia luonteita! Eikä odoteta niistä häistäkään mitään kiiltokuva-juhlia. Pikemminkin toivotaan että kaikilla olisi kotoisa olo ja rento meininki. Niin että jälkikäteen vaan laulellaan niinkuin Putte Possun syntymäpäivien jälkeen että: "ja siellä kaikilla oli niin mukaavaa..".


Siitä ihanasta pikkupöydästä laitan projektikuvia kun sen kimppuun pääsen. Tähän loppuun lisään kuvan tapetista, joka aloitti koko tämän aina vain laajenevan projektin. Kun tämä nyt vaan oli meidän mielestämme niin ihana. Tapetti on Komarin yhdessä National Geographyn kanssa suunnittelema tapetti, jonka nimi on Merian. Nimi viittaa luonnontieteilijään ja kuvittajaan Maria Sibylla Merianiin (1647-1717), joka tutki kasveja ja hyönteisiä erityisesti Surinamilla* ja teki niistä aivan käsittämättömän upeita maalauksia. Hänen tarkat havaintonsa ja dokumentointinsa perhosen muodonvaihdoksesta saivat sen aikaiset ihmiset käsittämään, että ötökät eivät olleetkaan pirun mullasta synnyttämiä. Mutta vaikka tapetti on huikean upea, eihän sen kanssa sitten sopinut yhteen kertakaikkisesti mikään entinen, joten siitä se sitten lähti, lumipalloefekti. Kaunista tästä nyt tulee, joskus, kun projekti ehkä kenties joskus loppuu. Sitä odotellessa..

*päivän turhatieto: Surinamilla eli vielä 8000 vuotta sitten jättiläislaiskiainen (Megatherium americanum), joka oli  norsun kokoinen, yli kuusi metriä pitkä ja painoi jopa seitsemän tonnia!

Ihan itselle!


Tykkään tehdä käsitöitä. On ihana antaa toisille itse tehtyjä asioita tai katsella pienen tytön suurta iloa siitä, kun äiti väkertää jotain, hienoa tai vähemmän hienoa. Harvemmin kuitenkaan tulee tehtyä paljoa itselle. Katselen kyllä kaupoissa vaatteita ja monia tavaroita sillä silmällä että: "Ihan kiva, mutta tuon osaisin kyllä tehdä itekkin. Ja kamala hinta". Jonka jälkeen lähden pois - en siis osta, mutten myöskään yleensä saa koskaan tehtyä itselle mitään.

Välillä sitten saan näitä puuskia, jolloin teen myös itselle. Viimeistään silloin kun on pakko. Tai siis pakko ja pakko. Kaikkehan voisi aina ostaa silloin kun on aivan pakko, mutta kun ei anna luonto periksi. Kuten nyt esimerkiksi noiden kuvassa olevien kestositeiden kohdalla. Siis pieniä kankaiden paloja ommellaan päällekäin, lisätään nepit - ja tadaa - hyvin tarpeellinen kankaankappala on valmis. Kaupasta ostettuina noista saa maksaa 4-10€ kappaleelta. Sillä hinnalla jäisi, ja on jäänytkin ostamatta. Mutta kun edellisten ompelusta on jo vuosia, ja vaikka ovatkin kestäviä, niin rajansa on kankaan kestävyydelläkin. Olin saanut jo hienot ja toimivat kaavatkin tehtyä, ja yhdet testikappaleetkin. Mutta niin vaan piti niiden testikappaleidenkin jo kulua ennekuin sain aikaiseksi. Yhden illan leikkasin ja aamulla ompelin kasaan. Iltauutisten aikaan nepitin ja siinä ne sitten ovat. Ja voi sitä iloa, minkä tuollainen pieni kankaanpala voikaan saada aikaiseksi!

En ole käyttänyt kertakäyttöisiä siteitä varmaan kuuteen vuoteen. Sen jälkeen kun ensimmäistä kankaista koitin, ei ollut paluuta entiseen. Tuossa kankaita leikellessäni ja pohtiessani, että raskisiko sitä käyttää ihan bambuisia palasia (joista ei siis kyllä olisi saanut enää mitään muutakaan) vai etsisinkö jotain huonompia kankaita, päädyin insinöörimäisesti laskemaan ompelemalla aikaansaamaani säästöä. Eihän minulla ole tietoa siitä, mitä kertakäyttösiteet nykyään maksavat, mutta arvelin niiden hinnan pyörivän muutamassa eurossa. Suolivamman aihettama lisäkäyttötarve nosti minun teoriassa kuluttamani summan kokonaisarvoita, mutta kyllä minä silti yllätyin, kun sain tulokseksi n. 250€ vuodessa. Pelkkiin siteisiin? Kuluneessa kuudessa vuodessa olen siis säästänyt 1500€ ?! Eikä tuossa ole otettu huomioon kertakäyttösiteiden aihettamia jatkuvia tulehduksia taikka niiden hoitokuluja. Ja nämä laskelmat ynnättyäni leikkasin huoletta ne bambuisetkin kankaanpalat siteisiini. Olen ne ehkä ansainnut :)

perjantai 15. heinäkuuta 2011

Lisää eläimiä


Eräänä päivänä tulimme kotiin, ja ihmettelimme mikä hätä oli kirjosiepoilla. Huuto oli melkoinen, eivätkä ne nyt yleensä ole meistä paljoa perustaneet. Eihän sitä ensin edes ymmärtänyt että mikä ihme siinä pöntössä oikein on. Kunnes meni ihan lähelle. Kyy oli puoliksi sisällä ja puoliksi ulkona. Muodoista pystyi päättelemään, että kyyn sisällä oli jo ainakin kaksi poikasta. Ei ihme että emot huusivat! Meidän kolistelu ja mekastus siinä aivan kuusen juurella sai käärmeen vetäytymään ulos pöntöstä, yksi poikasista mukanaan. Saimme sitten nähdä ihan oikean luontofilmin, lähietäisyydeltä. Kyyn pää oli noin peukalonpääni kokoinen ja poikanen oli pikemminkin suuren kananmunankokoinen. Mutta niin vaan se kyyn suu aukeni nielaisemaan koko poikasen. Ihan niinkuin olen luontoelokuvissa, televisiossa, nähnyt moneen kertaan. Mutta on se vaan ihmeellistä nähdä ihan vierestä. Etäisyyttä kun oli ehkä kaksi metriä.
Tuntui erikoiselta, että käärme ei meistä erityisemmin perustanut. Siinä toinen vaan aterioi ja katseli meitä punaisilla (?!) silmillään samalla kun nieli linnunpoikaa. Ja me katseltiin takaisin. Ja valokuvattiin. Niin oudolta tuo näkymä näytti. Jo se, että käärme oli puussa, tuntui kummalta. Vaikka olen tiennyt niiden sinne pääsevän. Ja niin erikoiselta näytti myös se ateriointi, siinä nenäni alla, vaikka tasan tarkkaan tiedän miten käärmeet syövät. En tiedä mikä siinä niin kummastutti?

Aterioinnin päätyttyä mies kantoi täyden kärmyläisen jonkinmatkaa takametsään. Ajateltiin, että kyllä niissä kolmessa poikasessa riittää sulateltavaa piiiitkäksi aikaa. Pönttöön jäi selvästi poikaisia, sillä emot alkoivat illan mittaan uudelleen niistä huolehtimaan. Kunnes, alle viikon päästä edellisestä, oli käärme jälleen pöntöllä! En ollut uskoa silmiäni, sillä olimme itse touhuamassa aivan puun lähistöllä eikä piha varmastikaan ollut hiljainen. Että käärme ei todellakaan välittänyt meistä yhtään! Mutta minulla meni lintuperheen vuoksi hermot. Vaikka ensimmäisellä kerralla ajattelin, että näin tämä menee, luonto on tällainen eikä minulla ole oikeutta puuttua siihen ja käärmeelläkin on oikeus ruokailuun jne. Mutta nyt kyllä ajattelin, että liika on liikaa ja eikös emoille nyt voisi jäädä edes pari poikasta. Ja olihan käärme just saanut mahansa todella täyteen. Ja lisäksi olin kyllä hiukan hermostunut siitä, että oma poikaseni oli uimassa pikku altaassaan vain viiden metrin päästä käärmeestä/pöntöstä.

Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että aloin tehdä kaikkeni häätääkseni käärmeen. Tökin ensin pöntön lähistöä sekä puun runkoa käsiini osuneella melalla. Mutta kun kyy alkoi tehdä hyökkäyksiä kohti melaa tajusin, että koska seisoin puun juurella ja käärme oli siellä ylhäällä, annoin melalla sille suoran liukumäen kohti itseni, sekä pikkulikkaani. Ei hyvä! Seuraavaksi käyttäydyin kuin kaikki naiset, aloin viskoa kaikenlaista mitä käteeni osui, kohti käärmettä. Siis risuja, oksanpätkiä sekä käpyjä ( kyllä - nolottaa!). Mutta nuo olivat niin kevyitä, ettei vahinkoa tullut sen enempää pöntölle kuin käärmeellekään. Halusin vain saada kärmyläisen häädettyä, en tapettua. Ja onnistuin siinä! Pelottavan nopeasti kyy pudottautui oksiston läpi maahan. Ajatus siitä, että joskus kävelen puun alta, josta käärme tulee sitä vauhtia alas, sai karvat nousemaan niskastani. En halua käärmeitä tappaa, ne ovat kyllä Suomessa ihan riittävän uhanalaisia jo nyt, mutta en minä niitä niskaanikaan halua. Enkä kotikuistilleni.
(Päivän turhatieto: Kyy, eli Vipera berus, on maailman pohjoisin käärmelaji.)

Pihan eläimistä


Pihan eläinmaailma jaksaa ihmetyttää. Lintuja on valtavasti! Yhdellä istumalla voi joko nähdä tai kuulla vähintäin kymmenen eri lajia, ja sitten niitä, joita ei äänestä tunnista vaikka niin toivoisikin. Tähän aikaan kaikilla on jo poikaset ja niitä näkyy pihalla hyppimässä ja lentelemässä. Yhdet hauskimmista ovat närhet. Närhenpojat ovat jo isoja ja erittäin kovaäänisiä. Iltaisin ne kokoontuvat yhteen ja mekkala on melkoinen. En tiedä mitä mahtavat toisilleen huudella, mutta hauskaa niillä taitaa olla. Ja niin on minullakin, kun niiden toilailuja seurailen. Ne ovat valtavan leikkisiä ja touhukkaita. Varislintuina ovat myös aikaste fiksuja. Kaunis ja nokkela, erilaisia ääniä matkimaan oppiva närhi olisi varmaan suosittu lemmikki, jos kotimaisia lintuja saisi vangita häkkeihin. Onneksi ei saa.
(Päivän turhatieto: Vanhin suomalainen rengastettu närhi on ollut 13 vuotta 5 kuukautta 29 päivää vanha)

Västäräkki on pesinyt ulkorakenuksen katon alla joka kesä. Se kuljeskelee tuossa pihalla meidän joukossa niinkuin olisi yksi meistä. Ja päästää aivan viereen, noin kahden metrin päähän eikä silloinkaan lennähdä kauas, pitää vain vähän etäisyyttä. Eikä tuntunut pelkäävän herrasväen poikanenkaan, kun poimin ikkunaa päin lentäneen pörröisen otuksen nurmikolta. Oli siinä selällään silmät suurina ihmettelemässä. Noukin pois märästä ja nostin kuistille. Tehtiin jakkaran sisälle kuivattelupaikka ja nostettiin siihen. Ja siinä me sitten istuttiin: minä, pikkulikka ja västäräkinpoika. Kateltiin toisiamme ja ihmeteltiin. Aikansa ihmeteltyään ja päätään selvitettyään poikanen nousi jaloilleen ja alkoi sukimaan siipiään ja mahahöyheniään ojennukseen. Katseli välillä meitä suurilla silmillään, ja jatkoi sitten sukimistaan. Hiukan hätkähti, kun lopulta nousin ylös. Taisin näyttää aika jättiläismäiseltä pienen linnun silmissä. Poistuimme sisälle ja jätimme poikasen rauhaan. Emot silloin jo kutsuivat sitä lähipuissa lennellen. Toivottavasti oppi tärskystään sen, mitä ei ainakaan kannata tehdä.