tiistai 30. elokuuta 2011

Zygopetalum ja sieni-kaveri

Tässä on tullut tullut lähiaikoina touhuttua kaikenlaista tavatonta ja moni muu tavallinen asia on jäänyt sitten paitsioon. Kuten nyt vaikka armaat orkideani. Pikku vihjeen antoi zygopetalumini kasvattamalla kaverikseen sienen *hih* "Että ollaan tässä nyt jääty aivan huomiotta eikä kukaan enää välitä, ihan yksin saan kyhjöttää nurkassa eikä tässä saan nyt minkäänlaista huomiota."
Sai kyllä huomionsa kun löysin tuon sienen. Ihan lähikuvan räpsäisin.

Sinänsähän tuolle on aivan looginen selitys, kun keräsin siihen ruukun päälle tuolta pihalta sammalta, mitä ei tietystikään aina kannattaisi tehdä, mutta kun useinmiten nuo ovat siitä tykänneet eikä niiden mukana yleensä ole tullut mitään... useinmiten ja yleensä.. Eipä sinänsä, että tuo sieni tuossa nyt erityisemmin ketään vahingoittaisi, mutta taidampa kuitenkin nypätä kaverin pois. Ettei vielä jotkut pienet sormet pääse sitä hipelöimään. Kun en edes tunnista tuota, vaikka kyllä ehkä pitäisi edes yrittää..


lauantai 27. elokuuta 2011

Kuinka saisin rikki kookospähkinän?


Tuosta linkistä kannattaa aloittaa tämän tekstin lukeminen. Olo oli likipitäen meinaan tuommoinen. K-marketeissa oli jälleen minusta oikein loistavat tarjouspäivät, kun kaikenlaisia hedelmiä oli 1€ kg/kpl. Silloin tulee kokeiltua sellaisia, joita ei hintansa puolesta viitsi muulloin ostaa, kun ei tiedä tuleeko niitä sitten edes syötyä - erikoisuuksia. Tällä kertaa ostin kookospähkinän, papaija, mangon sekä taateleita. Muita olen kyllä ennenkin syönyt, mutta kookospähkinää en. Vaikka sitä meillä kyllä muuten käytetään - purkista.


Aloitin luonnollisesti etsimällä ohjeita, miten kyseiseen ihmeeseen tulisi suhtautua. Muistissa oli tuo M.A Nummisen laulu, ja mietin, että missäköhän tuota sitten lähtisi avaamaan, ettei koko taloa hajoittaisi ;)

No - olin kyllä tietoinen siitä, että siihen oli joku avaamistekniikka, joten istahdin koneelle tietoa etsimään. Ja löytyihän sitä, ja kovasti kehuja siitä mihin kaikkeen sisältä löytynyttä herkkua sitten voisikaan käyttää. Vesi herahti kielelle ja tyytyväisenä löytyneisiin tietoihin lähdin etsimään sopivia työkaluja. Perässäni kulki pieni olento joka kyseli tauotta: "joko voidaan avata, avataanko jo, saako jo maistaa, eikö saisi jo maistaa, avaatko jo..?" Juu juu, avataan avataan. Kunhan saadaan auki.
Ensin piti puhkaista yksi pähkinän silmistä. Yksi niistä siis olisi pehmeämpi kuin muut ja antaisi helpolla periksi. Valitsin työkaluksi ristipääruuvimeisselin. Sillä tökkäsin pähkinää ja kas, sehän oikeasti antoi periksi helpolla! Mutta mitään sieltä ei vielä ulos tullut.



Seuraavaksi lähdin suurentamaan reikää. Etsin kaikenlaista millä pähkinää tökkiä, ja lopultakin löytyi loistava väline. Sellainen tarjoilijoiden viinipullon avaajassa oleva veitsi. Siis millä availlaan viinipullojen kutistemuoveja. Se tuntui riittävän tukevalta ja kestävältä tähän hommaan. Ja sain reikää suurennettua riittävästi hämmästyneeseen ilmeeseen:  


 Sen jälkeen valutin kookoksen mehut lasiin ja tarjosin lasia innokkaalle apurille, joka ei meinannut millään malttaa odottaa. Likan ilme oli erikoinen, eikä lasista tainnut hävitä mitään. Ei ollut kuulema hyvää. Maistoin sitten minäkin. Minun ilmeeni oli vielä erikoisempi ja liemi kaatui viemäriin. Hmmm. missäköhän se herkku nyt oikein oli?


Sitten alkoikin se todellinen hupi - pähkinän avaaminen. Ohjeiden mukaan ihan vain kopsuttamalla veitsen hamarapuolella pähkinän päiväntasaajaa kaksi kierrosta lähtisi koko komeus halkeamaan hienosti. Kuten kuvasta näkyy, ei lähtenyt. Koitin sitten aikani vasaralla noin niinsanotusi oikein päin. Kiersin ahkerasti sitä aluetta jonka epäilin olevan pähkinän päiväntasaaja. Ja sitten siitä hieman oikeaan. Ja vasempaan. Ja siltä väliltä. Vartin verran nakuttelin ja intomielinen avustajani oli jo kyllästynyt ja siirtynyt omiin touhuihinsa. 


 Kunnes päätin hyödyntää raakaa voimaa sekä vasaran sitä terävämpää puolta. Hakkasin kuin pikkuisen mielenvikainen, ja sainkin kyllä aikaiseksi vasaran talttojen jälkiä pähkinään. Mutta en murtuman murtumaa. Ei pienintäkään havaintoa hajoamisesta. Huomautin avustajalleni, ettei taida tulla pähkinämaistiaisia, ja vaihdoin taas vasaran oikean puolen käyttöön. Päätin, että en anna periksi ja hakkasin niin että naapureissakin varmaan kuului. Ja - pähkinä alkoi halkeamaan! Voi sitä riemua.
Kiljuin avustajani paikalle ihmettelemään. Ja kyllä ihmeteltiinkin


 Kiersin vasaralla vielä muutaman kierroksen ympäri, kunnes epäilin että riittäisi. Avustajan piti innoissaan kameraa kun otin puolikkaista kiinni ja väänsin - se aukesi! 
Voi mahdoton! Ei ollutkaan hukkaan hakattua aikaa!


 Ja sitten tietysti sisällön kimppuun. Oli heti saatava maistaa kun niin kauhea työ oli nähty tämän ihmeen avaamiseksi. Melonipalloraudalla kimppuun ja suuhun. Tyttö otti käteen, haistoi ja nuolasi, ja laittoi pois. Minä mössäsin suussa kuin purukumia ja totesin että alkumaku ei tosiaan ollut järin hyvä, mutta kyllä sen sitten hetken massutettua tunnisti kookokseksi.. Hmm, joo, ei hyvä.


Melkein harmitti. Mutta ainakaan rahallinen menetys ei ollut suuri. Ja tulipa hakattua jotain oikein urakalla! Patoutumien purkuun tuo ainakin sopii.. 
Jäin vain miettimään, että olisikohan tuossa ollut jotain vikaa? Sillä jos tuon pitäisi aueta helpolla, se nesteen pitäisi olla hyvää ja sisällön herkullista, niin tuossa yksilössä oli kyllä kaikki pielessä. En yhtään tiedä miltä hyvä, "tuore" kookos näyttää, haisee tai maistuu. Sen tiesin ostaessa, että sisällä pitäisi jotain hölskyä ja nestettä siellä tosiaan oli, mutta muuten? 
Ehkä sijoitan tuohon vielä toisenkin kerran joskus ja katson oliko vain huono tuuri, mutta tuon yksilön syömisen jätän nyt pihan eläimille. Ihan varmasti sille löytyy ottaja!

Päivän turhatieto: Kookospähkinässä on uloimpana ohuen kuoren sisällä kuituinen mesokarppi. Kookospalmu onkin myös kuituraaka-aineen lähde. Hedelmien karkeasta, punaruskeasta kuidusta voidaan valmistaa naruja ja mattoja. Kuituisen kerroksen sisäpuolella on kova endokarppi. Kauppaan tulevista kookospähkinöistä mesokarppi on poistettu, ja jäljellä ovat vain sen kova endokarppi ja sen sisällä oleva siemen.

perjantai 19. elokuuta 2011

Ihan oma kurkku ja muita leivänpäälisiä



Kävin kasvihuoneesta hakemassa tänään tämmöisen. Pikkuisen. Ihan itse kasvatetun kurkun! Tämä on ensimmäinen vuosi kun edes yritän kasvattaa ihan oikeata kasvihuonekurkkua ja heti minut palkitaan tämmöisellä tuloksella? Olen onnessani. Aiemmin olen koittanut kasvattaa vain avomaakurkkuja, sillä niiden pitäisi kai olla hieman helpompia, mutta tulos on aina ollut surkea, käytännössä olematon. Joten olen sitten hylännyt koko kurkunkasvatuksen. Paitsi, että siemeniä tilatessani sorruin jälleen uuteen lajiin, ja tällä kertaa kannatti! Maku on vielä parempi kuin ulkonäkö, joten tätä meillä tulee olemaan myös seuraavina vuosina. Siemenet ostin Hyötykasviyhdistyksestä, mutta lajiketta en muista. Mikäli jotakuta kiinnostaa, etsin lajikkeen nimen varastoistani.


Sen lisäksi että saamme nyt leivän päälle omaa herkkukurkkua, niin vatkasin tänään jääkaappiin myös Omariinia, eli omaa "voimariinia". Sitä pitää itse jo jotenkin niin normaalina, että aina ei edes muista tekevänsä siinäkin kohtaa jotain, mitä ihan joka perheessä ei tehdä. Ei niin, että pitäisikään, kaupasta saa aivan samanveroista, ainakin tällä hetkellä mm. Dellariini on sellaista, jossa ei ole mitään ylimääräistä. Oma sekoitusintoni lähti siitä, kun kyllästyin sekä Oivariinin hintaan että sen tuoteselosteeseen. Totesin - jälleen kerran - että osaan minä itsekin sekoittaa öljyn ja voin - ja sillä tiellä ollaan. Eihän se tosiaankaan vaadi taitoa, mutta joskus sen sekoittaminen rassaa oudosti mieltä. Että muistaa ottaa voit pehmenemään ja sitten vielä muistaa vatkata ja purkittaa seoksen. Pieniä juttuja, mutta joskus melkein ylivoimaisia? Mutta minun pelastukseni tässä kohtaa on se, että meiltä ei hilpaista ohimennen hakemaan yhtä purkkia levitettä. Koko autoa ei kannata käynnistää yhden tavaran vuoksi. Sitten ollaan ennemmin ilman. Tai sitten teen sitä itse. Voita kun lähes aina kaapista kuitenkin löytyy. Ja jälkeenpäin on itsellä hyvä mieli: sain tehtyä taas jotain itse! Vaikka se onkin vain Omariinia.. ;)

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Lastenhuoneen päivitystä




Oltiin miehen kanssa tänään saatu aikaiseksi pikkuneidille pieni ylläri, kun tuli hoidosta kotiin: hänen sänkynsä oli muuttunut kerrossängyksi! Aamulla hän oli vielä noussut kuvassa näkyvästä sinisestä sängystä, mutta iltapäivällä sen päälle oli nostettu valkoinen samanlainen ja sinisestä oli poistettu uloin laita. Irroitettu pinnalaita ruuvattiin sängyn päätyyn, jotta siihen voi ripustaa esim. päivän vaatteet iltaisin ja jotain muutakin. Samalla laita tukee koko rakennelmaa. Sängyn alle sopii nyt leikkimään ja sinne mahtui aivan passelisti pieni nukensänky, joka on melkein samanlainen kuin tytön oma sänky. Tuonne ylös kiivetään nyt ainakin toistaiseksi tuota IKEAn hyllykköä pitkin, mutta huone elää nyt vielä jonkin verran. Ainakin tuohon alas tulee vielä verhot, jotta sinne pääsee halutessaan piiloon ja muutenkin leikkimään. Ja etsinnän alla on jokin pieni pöytä tmv mille voi sitten kattaa ruokia ja muita tärkeitä asioita.
Koko iltapäivä menikin sitten kiivetessä "portaikkoa" ylös ja alas ja ihan vain makoillessa uudessa korkeudessa. Yllätys oli siis erittäin onnistunut ja toteutus miellytti kyllä myös vanhempien silmää. Huone avartui valtavasti ja mikä tärkeintä - leikkitilaa tuli paljon lisää!

Johonkin kohtaan tuota samaa huonetta pitäisi sitten vielä sijoitettaa se "pieni projekti" joka vielä autotallissa odottaa, eli se tällä hetkellä vielä punainen pöytä. Siis ihan heti kun vain ehdin käydä siihen pöytään käsiksi. Kovasti sellaista työpöytää jo kaivattaisiin, kun lempipuuhia on piirtäminen ja kirjoittaminen. Joten piakkoin se pitäisi saada työn alle. Ei siinäkään kauan menisi, kun saisi vain aikaiseksi. Tai no - on siinä ehkä vähän hommaa, ihan pikkuisen..Mutta työtä vaikeampi on päättää se, minkä värinen tuosta tulisi. Sänky on sininen ja harmaanvalkoinen, mutta kumpaakaan väriä ei valmiina mistään löydy, sillä sängyt on maalattu pari vuosikymmentä sitten. Punaiseksi tuo ei jää, sillä tuo on joka tapauksessa hiottava. Toivottavasti tallissa olisi valmiiksi joku sopiva maalipytty, niin ei tarvitsisi pohtia mitä väriä ostaisi. Kauppojen värikartat tuovat vain ahdistuksen, kun valikoimaa on ähkyksi asti.

Ja juuri tuli mieleen, että kun tuo pöytä valmistuu, tarvitaan siihen sopiva tuoli! Eihän likalla ole mitään niin korkeaa jakkaraa millä tuon edessä istua. Ei ole ollut tarve hankkia kun ei ole ollut työpöytääkään.. Ja kun sänky on pinnasänky ja pöydässäkin on pinnat, niin etsinnän alle tulee siis pinnatuoli. Onneksi sellaisia on liikkeellä vielä paljon, ja taidan ehkä tietää mistä sellaista kyselläkin.

Sukupolvista

Asia mitä olen välillä pohtinut: mihin minä kuulun, miten sukupolvet menee silloin, kun ne eivät olekaan niinkuin luulisi. Sillä tavalla perinteisesti: isovanhemmat-vanhemmat-lapset-lastenlapset. Siis meneehän tuo noin omassa lapsuudenperheessäni - tietysti. Mutta omassa perheessäni asia ei olekaan aivan ehkä samalla tavalla. Ainakaan kun mukaan ottaa vielä laajennettua "perhettä" eli ystäviä.
Meillä on näet miehen kanssa hieman tavallista enemmän ikäeroa. Ei sitä arjessa huomaa ja välillä tuntuu että sitä ikäeroa on just toisinpäin kuin sitä oikeasti on. Eikä meidän ikäeroa osaa sanoa kaikki ulkopuolisetkaan. Ihmettelyä alkaa kuulua vasta jos kuulevat muista perhesuhteistamme. Jota ajattelin avata tähän, josko sitä sitten itsekin hahmottaisi ehkä paremmin, mihin kohtaan sukupolvien kaarta sitä oikeastaan itse kuuluu.

Minun ja mieheni vanhemmat ovat suunnilleen saman ikäisiä, mutta minä ja mieheni olemme syntyneet eri vuosikymmenillä. Minun veljeni on miestäni 20 vuotta nuorempi ja miehen sisko on minua yli 20 vuotta vanhempi. Isäni on miestäni 20 vuotta vanhempi. Paras ystäväni on miestäni 20 vuotta nuorempi ja miehen ystävät ovat minua yli 20 vuotta vanhempia ja ikäero minun isäni ja miehen ystävän välillä on alle 10 vuotta. Miehen lapsenlapsi on meidän yhteistä tytärtä 3½ vuotta nuorempi. Veljeni ja miehen vanhimman lapsen välillä on 6 vuotta ikäeroa.

Hmm.. paljon tuli lukua 20. Mutta meidän ikäero ei ole tosiaankaan 20 vuotta. Minulla on itseäni nuorempia ystäviä ja miehellä itseään vanhempia ystäviä. Minun vanhempani ovat saaneet lapsia pitkällä aikavälillä ja ikäisikseen suht vanhana, kun taas mieheni on aloittanut perhe-elämän nuorena, kuten myös hänen lapsensa. Iän puolesta minun ystäväni voisi olla miehen ystävän lapsenlapsi, mutta toisaalta mieheni voisi kuitenkin olla vanhempieni lapsi. Veljeni kuitenkin voisi olla myös ikänsä puolesta myös mieheni lapsi. Miehen ystävän lapsi on kummi yhdelle miehen lapsista. Hieman välillä hämmentävää.

Välillä tuntuu, että ympäristössä monilla perheet menevät niin, että puolisot ovat saman ikäisiä, puolisoiden vanhemmat ja isovanhemmat ovat saman ikäisiä ja ystävät elävät samaa elämänvaihetta ja ystävien lapset ovat toistensa ystäviä. Meillä ei mene oikeastaan yhtään sinne päinkään. Vain se täsmää, että vanhempamme ovat liki saman ikäisiä. Ehkäpä tästä syystä meillä ei erityisemmin ole esim. yhteisiä ystäviä. Tai siis ovathan minun ystäväni ystävällisiä myös miehelleni ja päinvastoin, mutta vielä hieman on hakusessa sellainen tosiystävyys. Eräään pariskunnan kanssa sellainen saattaisi olla kehittymässä, mutta ei vielä todellisuutta.

Joskus sitä kaipaisi sellaista selkeyttä. Ja sellaista "tavataan toisemme nuorena samassa ystäväpiirissä ja jakakaamme sitten ilomme ja surumme saman ystäväpiirin kesken häistä hautajaisiin". En tiedä onko sellaista enää. Ehkä vielä nuorilla, mutta jo yli 30 täyttäneillä on uusperheitä ja mitä erikoisempia perhemuotoja. Vanhemmat ja isovanhemmatkin voivat olla eronneita ja uudelleen naineita. Häissä ja ristiäisissä on sekalainen sakki, joissa kaikki ovat jotain kautta sukua keskenään, mutta vanhempia voi olla neljä ja isovanhempia kahdeksan, muista sukulaisista puhumattakaan. Ja silti yhteiskunta rakentuu sille, että perhe on se perinteinen: äiti, isä, 2 lasta (tyttö ja poika), 4 isovanhempaa ja pari tätiä/setää. Onkohan se todellisuudessa enää ollenkaan enemmistönä? Olisi hauska tietää!



Maali tekee ihmeitä


Meillä puuhella on emännän unelma. Millään ei ole niin ihana kokata kuin kunnon puilla lämpenevällä hellalla. Koko syksyn, talven ja kevään saan lämmitellä hellan vieressä tuhat rautaa tulella ja nauttia täysin siemauksin kokkaamisesta. Kunnes kelit lämpenevät ja hella lämmittää taloa niin paljon, että kukaan ei enää kestä. Jolloin hella pistetään talviteloille ja on siirryttävä sähköhellan viereen. Ja joka kesä odotan kuin kuuta nousevaa sitä, kun kelit edes vähän viilenee ja pääsee taas tekemään kunnolla ruokaa!  Sähköhellalla tehdään vaan sellaista pikaeinestä, keitetään pottua ja makaronia, pikkuisen soosia toisessa pannussa. Eihän siihen mahdu kunnolla edes kaikki tarvitsemani kattilat tai pannut puhumattakaan siitä että voisi hellankulmalla jotain haudutella..

Tänä syksynä kokkailut alkavat kuitenkin uusissa, vaaleammissa merkeissä: hella saa pintaansa pakkelia ja maalit. Tähän mennessä olen tuota keittiön keskipistettä pitänyt ihan siistinä ja vaaleanakin, kunnes ensi kerros maalia tuli pistettyä päälle. Ja voi hyvä ihme mikä ero! Ja tuossa kuvassa maalia on vasta ensimmäinen ohut kerros. Tuosta tulee ihan uusi hella! Ja vielä sellainen, jota voi sitten rätillä oikeasti pyyhkiä puhtaaksi kun "rapatessa" vähän roiskuu. Ei niin että olisin kovin suttainen kokki, mutta joskus sitä on hieman kiire kun monta pataa on hellalla yhtäaikaa ja on tullut pistettyä vähän liian monta puuta pesään samalla kertaa..

Tuossa on nyt enää vain yksi vika: kun tuota maalattua tiiliosaa nyt katselee, niin täytyy sanoa että tuo huuva täytyy myös maalata, ja tapetit vaihtaa, ja listat hioa ja ja ja ja.. Pikku projektia taas tiedossa ;) Ihanaa!

tiistai 16. elokuuta 2011

Kolme nakkia ja Kamala Nälkä

Mitä tehdään kun perheellä on kamala nälkä, oli jo kauan sitten, eikä emäntä oikein ole saanut mitään aikaiseksi. Ja kun surkeudeksi on todettava, että jääkaapista löytyy kolme nakkia ja avattu, melkein loppuun syöty leikkelepaketti. Perunoitakin tietysti olisi, ja maasta löytyisi porkkanoita ja sipuleita. Mutta kun nälkä on NYT!

Sitten ollaan luovia: pistetään sipuli, pieneksi viipaloidut nakit ja leikkeleet ja pikkuisen valkosipulia pannulle. Samalla vatkataan rikki kuusi munaa ja raastetaan vähän juustoa. Kun sipulit ja nakit on saanut väriä, poistetaan ne pannulta ja kaadetaan tilalle munat. Hyytynyt lätty käännetään ja ladotaan päälle sipulit+nakit, tomaattiviipaleita sekä juustoraaste. Annetaan kypsyä kunnes juusto on sulanut -> tarjotaan nälkäiselle väelle! Pikaruokaa meikäläisittäin.



tiistai 9. elokuuta 2011

Pringles-tuubin uudet vaatteet

Pringlesillä oli nyt kesällä kampanja, jossa kansia keräämällä sai tuubiin kaiuttimen. Noh, jotenkin siihen sitten tuli osallistuttua, kun kerran ilmaiseksi sai tai jotakin sellaista. Kaiutin tuli ihan ajallaan, mutta talossa ei ollut enää tuubin tuubia jäljellä, joten uhrauduin ja ostin sellaisen uuden - sekä tietysti söin sen tyhjäksi. Eihän nyt täyttä tuubia olisi kaiuttimena voinut käyttää. Mutta eihän se tuubi sellaisenaan mikään kaunis ole, ja lattialla oli jostain syystä vaalean samettiverhon palasia (hmm..?), niin sitten tässä kävi näin: hullunpuhdetöinä Pringlestuubin uudet vaatteet..

Vähän nyt on tuommoinen hempeä kun ei koneen viereltä osunut käteen tuon räväkämpiä nauhoja ja hätäpäissäni en sitten lähtenyt mitään etsimään tai kummemmin sommittelemaan. Tai kyllä mä ihan hetken ajattelin vaikka aplikoida tuohon kylkeen jotain, mutta sitten järki (?) nosti päätään ja muistutti että juuri nyt saattaisi olla ehkä jotain pikkuisen oleellisempaakin tekemistä kuin tuubin uudet vaatteet. Että jäi sitten tuommoiseksi. Mutta on se ehkä silti alkuperäistä parempi?

Bolero, osa 2

Ja jakun suunnittelu jatkuu. Lakanaversion ja lakanapala-kokeilujen jälkeen tuli pöytäliinaversio ja nyt päällä on jo vanhat samettiverhot! Lupaavaa.. Alkuperäisestä kaavasta on muuttunut oikeastaan kaikki, mutta silti oli äärettömän oleellista että oli pohja mistä lähteä liikkeelle! Nyt olen tyytymätön oikeastaan enää selkäkappaleeseen, mutta taidan odottaa makutuomaria kotiin ennenkuin lähden tätäkin vielä pilkkomaan ;)

maanantai 8. elokuuta 2011

bolero

Hetihän sitä piti kaavaa kokeilla. Kyllä tosta hyvä tulee, vai mitä? Hihoja, takakappaletta ja etukappaleita pitää vähän muokata, mutta muuten tuo on ainakin sinnepäin mitä ajattelin..

Tässäkin asiassa olen kyllä aivan toivoton. Siis kun päässä on se jokin tietty visio joka pitää sitten saada toteutettua, onnistui tai ei. Ei kai tuossakaan mallissa mitään noin niinkuin suuremmin ole vialla, mutta kun se ei nyt vaan ole "juuri sellainen". Mutta josko se sitten valmiina olisi. Ainakin edes sellainen riittävän hyvä. Riittävän hyvä on hyvä määre, täytän ne melkein itsekin ;)

Projekteja

Sitä tulee aina hamstrattua näitä kaikenlaisia pikku projekteja ja sitten aina vasta myöhemmin tajuaa, että ei siihen vuorokauteen tule siltikään mistään lisää tunteja.. ? Eikös olekin kummallista?  Tällä hetkellä päälimmäisenä projektina on tietysti ne häät, joihin on vielä jonkin verran tekemistä. Ja sitten on näitä muita, pikkuisen remonttia, sisustusta ja sen semmoista.

Yksi näistä tämän perheen projekteista on tuollainen ihana pieni asuntovaunu 70-luvulta. Siis todella pieni. Mutta täydellinen isännän Datsun 100A:n perään! Vaunu oli hankittaessa maannut varastona eräässä pihassa jo parikymmentä vuotta ja oli siinä kunnossakin sitten. Pahin kerros lähtiä päältä ihan painepesurilla, mutta sisältäkin poloinen oli aika kamalassa kunnossa. Sielläkin olisi tarvittu painepesuria..


  Nyt vaunu on raivattu tyhjäksi ja katon reiät on paikattu. Sisäkatto uupui, joten isäntä tässä eräänä ehtoona pisteli itse sahauttamiaan leppäpaneeleita sinne katoksi.Sellaisia hän kuulema joskus kultaisella 70-luvulla on vaunujen katoissa nähnyt. Enkä asiaa kyllä yhtään epäile.
Vähän jäi katonteko vaiheeseen, kun tässä välillä oli järjesteltävänä sellaiset kansanmusiikkifestarit, mutta homma jatkunee piakkoin - uskoisin. Ainakin jollain tasolla. Sillä tuolla pienellä vaunulla on oma roolinsa niissä meidän häissämme. Ainakin mikäli saadaan se edes pikkuisen enemmän vielä kuntoon.


Ja sitten sellainen toinen "pikku" projekti, jonka taas puhuin itselleni eräästä työkaluvajasta. Pieni, vanha pöytä laatikollaja hauskoilla pienillä yksityiskohdilla. En voinut millään vastustaa tätä, sillä minun mielestäni tuon pienen pöydän malli on vaan niin kertakaikkisen suloinen! Mutta kunto ei ole, kuten kuvasta näkyy. pöydän pinnasta on maali lähtenyt irti ja kolhuja on siellä täällä. Värikään ei sinänsä nyt oikein miellytä, vaikka saisi ehkä jopa jäädäkin, jollei pinta olisi niin rikki. Muuten tuo on kyllä periaatteessa ehjä ja umpipuuta, mitä arvostan kovasti. Laatikkokin toimii, paitsi että on tällähetkellä pikkuisen turvoksissa. Lukkoon sitä ei saa, mutta sekin asia on kaiketi korjattavissa. Että siinä on sitten kanssa sellaista pikku laittoa, ennenkuin pääsee likan huoneeseen työpöydäksi sellaisen ikäisensä isompien lasten pinnasängyn rinnalle. Intoa riittäisi tuonkin kohdalla, mutta kun se aika on oikeasti niin rajallista että välillä ei voi kuin ihmetellä, että mihin se kaikki oikein kuluukaan?



Häiden suhteen yhden projektin valmistuminen sentään jo lähenee, sillä löysin itselleni vihdoin kaavat, joista tehdä pukuuni bolero. Puku minulla on jo ollut valmiina, sillä se on ollut valmis jo yli 40 vuotta, mutta pikkuisen jotain peitettä kaipasin hartioilleni. Keli kun voi olla syyskuussa jo melkein millaista tahansa. No päätin tehdä pienen boleron ja mallinkin näin jo sieluni silmin. Kävin ostamassa kankaan ja olin aivan varma että tilattuani erästä käsityölehteä reilun vuosikymmenen, löytäisin varmasti montakin boleron kaavaa. No - en löytänyt.
Kuukkeloin ahkerasti, ja olisin voinut tilata Briteistä sellaisen jonka olisin kelpuuttanut, mutta kun hinta oli pikkuisen liian kova niin jäi sitten tilaamatta. Tuntui aivan uskomattomalta, että yhden kaavan löytäminen olisi niin haasteellista. Kävin vielä Turussa kangaskaupastakin kyselemässä, mutta tyhjin käsin tulin pois.

Kunnes tänään tuon armaani ehdotuksesta kävimme tutkimassa kirjaston hyllyjä. Hän oli vakuuttunut että sieltä varmasti löytyisi ja uskosti hän sitten kävikin kirjaa toisensa jälkeen läpi vielä siinä vaiheessakin kun minä olin jo melkein luovuttanut. Parkkiajan loppuminen tikitti koko ajan mielessä kun vielä juoksin kysymään apua. Ja lopulta löytyi vuoden 2007 Moda, jossa oli sellainen kaava, jota pystyn helpolla (toivottavasti) muokkaamaan mieluisaksi! Voi helpotuksen huokaus! Ilman tuota urhoollista puolisoa (joka siis yli kaiken inhoaa kaupungissa "juoksentelua") en olisi tänäänkään saanut itselleni sitä kaavaa.
Lehden löytymisessä oli vain yksi huono puoli. Siinä on meinaan vaikka kuinka monta "just mun näköistä" mallia, ja nyt sitten pohdinkin, että mistäköhän saisin tuon lehden itselleni omaksi, tai mitenköhän tuota kaavapaperia saisi kätevimmin kopioitua ;) Lisää projekteja..

tiistai 2. elokuuta 2011

Kakkua ja häitä

 Eikös olekin yllättävää, että näin kun häihin on enää 39 päivää aikaa, alkaa postauksetkin olemaan täynnä häitä! ;) Noh - en minä sentään pelkästään näillä teitä tule kiusaamaan, mutta oli tämmöinen häävalmistelupäivä. Kokeilin jälleen kerran pikkuisen muokattua piparireseptiä, ja luulen että se alkaa hiljalleen olemaan kohdallaan. Maistuu siis joltain ja saa silti pursotettua. Ja sitten tuo kakku. Sen kanssa ei tänään mennyt mikään niinkuin piti, mutta loppuun astihan se oli silti vietävä. Taikinasta jäi uupumaan leivinjauhe, kun en sitä yleensä kakkupohjissa käytä, puskissa ei ollut vadelmia ja kermahyytelökin piti tehdä liivatelehdistä alkaen. Sokerimassaa en ole ikipäivänä käsitellyt ja muutenkin kaikki oli vielä hukassa. Muotitkin oli aivan väärän kokoisia.. ;) Mutta kuitenkin, tein kakkupohjan, mustikkakermahyytelön ja kuorrutin koko komeuden vihreällä sokerimassalla. Kun kakku ei kerran noussut pätkääkään, sitä riitti vain puolikkaaseen, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Sokerimassan kanssa nuukailin ja se meni heti vekeille ja kupruille ja rutuille, mutta maku onneksi silti säilyy. Sitä kun nyt kerran pitäisi testata..

Kakun päälle pitäisi tulla valkoisia liljoja, tai jotain sinne päin. Ja valkoista helminauhaa.. No juu. Ei sitten ollut muotit ihan sinne päinkään, mutta harjoittelin sitten kuitenkin. Värejäkin ostin, jolla noita piti värjäillä, mutta sitä suttaa en viitsi edes postata näkyviin. Taikka kuvia siitä "helmi"nauhasta.. Voi kökkö sanon..

Niin siis eihän tuota kakkua siis ole tosiaankaan mikään PAKKO tehdä itse, mutta kun.. noh - minä olen minä ja vaikka ei ole pakko, niin tavallaan kuitenkin on. Kun minä haluan *polkee jalkaa*- ;)

Mistä pääsenkin seuraavaan aiheeseen. Siis hääjärjestelyihin. Me järjestämme häät itse: ruuat, koristelut, ohjelmat, vihkikaavat .. kaikki. Koska haluamme. Eritysesti minulle on tärkeätä tehdä mahdollisimman paljon itse. Tietysti asiaan vaikuttaa myös raha, jota ei ole, mutta vaikka olisikin, en uskoisi tilaavani tätä enempää ulkopuolelta. Minusta tuntuisi suunnattoman vieraalta kävellä "avaimet käteen" juhliin, ja juhlia omia häitäni. Tuntisin olevani jonkun toisen häissä. On tuottanut suunnatonta tyydytystä käydä tulevan aviomiehen kanssa sienimetsällä, mustikkametsässä, palvaamossa yms ja hankkia ruokia meidän häihin. Siis kykkiä yhdessä jossain puskassa sormet sinisinä, jotta kakussa olisi mustikoita <3

Eräällä foorumilla asiasta keskusteltuani sain kommenttia, että "meille hääpäivä on sellainen kerran elämässä tapahtuma, että ei sitä itse voi tehdä" ja "onhan se tietysti niin, että kaikesta voi säästää, mutta meille tämä on niin tärkeä päivä, että tästä ei sentään säästetä". Ja vaikka osaan aika hyvin mielestäni ohittaa epämiellyttävät nettikirjoittelut, niin nämä ajatukset melkein satutti. Että koska teemme kaiken itse ja säästämme siis samalla rahaa, meille tuleva päivä ei ole tärkeä tai kerran elämässä tapahtuma? Tiedän, että noin suoria johtopäätöksiä ei kannattaisi tehdä, mutta siltä se kuitenkin omaan korvaan kuullosti.
Ja toisaalta, kun itseni tunnen mielestäni aika hyvin, tiedän, etten kertakaikkisesti voisi mennä häihini, jossa ihan kaikki olisi muiden tekemää. Vaikka olisin itse ne asiat paperilla suunnitellut ja joku olisi ne toteuttanut, ei ne silti tuntuisi oikealta. Saati että käyttäisin jotain weddingplaneria, joka suunnittelisikin minun puolestani! Hui!

Meillä ei ole ollut milloinkaan helppo rakkaus. Tai rakastaminen on aina ollut helppoa, ensi silmäyksestä lähtien. Mutta muuten. Olemme tavanneet niin, että me molemmat olimme vielä virallisesti naimisissa. Ja vaikka molempien edellinen suhde oli jo loppu, ei kumpikaan kuvitellutkaan tapaavansa ketään uutta, saati aloittavansa mitään suhdetta. Ja silti jälkeenpäin molemmille meistä on selvinnyt, että jo se ensikohtaaminen oli kohtalokas. Vaikka mitään ei heti sen jälkeen tapahtunutkaan eikä todellakaan tiedetty toistemme ajatuksista, päinvastoin, molemmat pistettiin hanttiin minkä pystyttiin koska kummankaan mielestä ei todellakaan ollut oikea aika uudelle rakkaudelle saati millekään suhteelle.. .

Ja kun lopulta aika vei meidät yhteen, alkoi uusperheen arki. Johon ei ole käsikirjaa, vaikka todellakin ehdottomasti pitäisi olla!! Kuka ottaa huomioon kenet ja miten, kenen vastuulla on mikäkin ja miten kukakin käyttäytyköön. Jos on ihan tavallinen parisuhde haasteellista, niin uusperheessä kaikki vähintäänkin tuplaantuu, ellei triplaannu. Ellemme olisi rakastaneet toisiamme niin järjettömästi olisi tämä suhde kaatunut jo heti alkuunsa.

Ja kuitenkin, meinasi sitten kuitenkin kaatua omaan mahdottomuuteensa. Olimme jo erossakin, mutta maailmankaikkeudelle kiitos siitä, että saimme maailman parasta apua sillä hetkellä kun sitä kipeimmin tarvitsimme. Meillä oli monen monta ihan ammattiauttajia - ilman eri korvausta. Sitä en lakkaa hämmästelemättä. Yhtään euroa omaa rahaa emme käyttäneet, mutta juttelemassa kävimme siellä sun täällä viikko toisensa jälkeen. Ja se kyllä kannatti! Nyt tiedetään missä mennään, ketä toinen on ja miksi olemme tässä. Ja erityisesti: miksi olimme erota, vaikka rakastimme molemmat. Tältä pohjalta on hyvä suunnitella avioliittoa.